Manttelisolulymfooman diagnoosi ja hoito

Manttelisolulymfooma diagnosoidaan tavallisesti kudosbiopsiasta eli kudosnäytteestä. Suositeltavin näyte on kokonainen imusolmuke, mutta ellei tämä ole mahdollista, myös karkeaneulabiopsia voi olla riittävä. Leukeemisen tautimuodon diagnoosi perustuu luuydinnäytteeseen.¹

Diagnoosivaiheessa tauti on usein jo levinnyt muun muassa imusolmukkeisiin, luuytimeen ja ruuansulatuskanavaan. Levinneisyyttä tutkitaan kaulan ja vartalon TT-tutkimuksilla sekä luuydinnäytteillä.^1,2

Manttelisolulymfooma on usein aggressiivisesti etenevä ja hoito on aloitettava ripeästi. Hoitopäätöksissä keskeisintä on hoidon tavoitteen määritteleminen: tähdätäänkö pitkään remissioon, taudinkulkua hidastavaan solunsalpaajahoitoon vai puhtaasti oireenmukaiseen hoitoon.

Jos potilaan yleiskunto ja perussairaudet kestävät suuriannoksista solunsalpaajahoitoa eli intensiivihoitoa, tähdätään hoidolla pitkään remissioon. Jos potilas ei sovellu intensiivihoitoon ikänsä tai perussairauksiensa puolesta, voidaan aloittaa kevyempi, taudin etenemistä hidastava hoito, joka tähtää mahdollisimman pitkään remissioon. Huonokuntoisempien potilaiden kohdalla hoidon tavoitteena on oireiden lievitys.¹

Manttelisolulymfooman hoitoja on useita erilaisia. Hoitava lääkäri kertoo manttelisolulymfooman hoitoon parhaiten sopivasta vaihtoehdosta ja odotettavissa olevista haittavaikutuksista.

Nykytiedon mukaan tautia parantavaa hoitoa ei ole, ja valitettavan usein tauti uusiutuu. Pitkät, jopa yli 10 vuoden pituiset remissiot ovat kuitenkin nykyhoidoilla mahdollisia, ja uusiutuneen manttelisolulymfooman hoitoon on myös olemassa useita hoitovaihtoehtoja. Uusia, kohdennettuja hoitomuotoja on jo käytössä ja niitä tutkitaan edelleen.^1,2 Manttelisolulymfooman hoidon odotetaankin kehittyvän lähivuosina edelleen¹.